Vaikeampia asioita kuin kirjoittaa oikeudenmukainen arvostelu elokuvasta, jonka esikuvana on sarjakuvalehden palava demoni moottoripyörän selässä, no, sellaisia asioita on olemassa. Vaikeampia siis. Päivän supersankari ei ole mikä tahansa viittakaiffari, vaan demoni joka tappelee Faustin legendaarisen Mefistofeleksen käskystä ja herra M muistuttaa tavoiltaan ja olemukseltaan itse vihtahousua, joten kuumaa ja hiukkasen epärealistista toimintaa on luvassa. Joka ei genrestä pidä, tulee varmasti vihaamaan Ghost Rideria sydänjuuriaan myöden.  
 
 
Suurin osa yleisöstä katselee kuitenkin leffaa kiinnostunein silmin ja tajuaa, ettei palava kallopoika ilman epidermistä ja subcutista ole vakavasti otettava asia. Elämme ajassa jossa joka toinen supersankari, laadusta huolimatta, saa oman elokuvansa ja näin ollen meillä on oikeus vaatia laadukasta kamaa. Jos ei tarinaltaan, niin ainakin näyttävyydeltään. Tänään haluamme kokea elokuvan koko ruumiillamme, kaikki aistit avonaisina. Silmien tulee kyynelehtiä kuvan upeuden mukaan, korvista valuu hunajaa ja basso potkii rintakehän sijoiltaan samalla kun tulisen raudan maku tuntuu suussa. Jos kokemus johtuu realistisesta tai epärealistisesta kuvauksesta, niin sillä ei ole niin suurta väliä. Kunhan saamme valuutalle vastinetta. Ghost Riderin tapaisessa elokuvassa tehosteet ovat pääasia ja realistisuus sivuseikka. Tästä ei etsitä yhteiskuntakritiikkiä tai yhteyksiä monikansallisen kulttuurin levittämiseen. Tämä leffa on häpeämätöntä ja populistista toimintaa sen ollessa teknisesti parhaimmillaan. Tarina itsessään on niin ohut että sen voisi tussilla piirtää nuppineulan päähän ja silti jää tilaa tuleville osille.  
 
 
Johnny Blaze ajelee isänsä kanssa moottoripyöriä paikallisen tivolin leivissä. Isä polttaa tupakkia kuin savottamies saunan jälkeen ja syöpä kalvaa sisälmyksiä. Johnny on rakastunut Roxanneen ja yhdessä pari suunnittelee pakoa paikalta ja isiensä kynsistä. Mefistofeles tulee iltapuhteella kylään ja tarjoaa sopimusta joka tekee isästä terveen ja Johnnysta palvelijan kun se aika koittaa. Arvatkaas mitä tapahtuu? Nojoo, Johnny allekirjoittaa sopimuksen. Isä tervehtyy ja pakoaikeet kariutuvat. Seuraavassa otoksessa Johnny on maailmankuulu stunttipyöräilijä, jonka erikoisuutena on hengissä pysyminen vaikka vahinkoja sattuukin. Mefistofeleksen pojat, tai mitä ne nyt ovat, aikovat johtajansa Blackheartin johdolla avata uuden helvetin maan pinnalle, syrjäiseen kylään. Puuttuu vain sopimus jonka edellinen Ghost Rider on piilottanut johonkin. Pojat etsivät ja Johnnyn tehtävänä on estää heitä onnistumasta. Johnny muuttuu brutaaliksi motskarimonsteriksi, pistää nupin tuleen ja käyttää reilua ketjua piiskanaan. Samaan aikaan alkaa Roxanne kolkuttaa oville jälleen kerran ja poliisikin kiinnostuu Johnnyn tekemisistä. Ai joo, ja onhan pelissä mukana Jokerikin, mutta se joka ei tätä tiennyt ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen voi jatkaa nukkumista.  
 
 
Käsikirjoitus on idioottimainen ja sen teologia reilusti hurjempaa kuin mitä rippileirillä opitaan. Asioihin tartutaan suurimmalla työkalulla, väännetään väkisin ja vakavuudesta ei näy hitustakaan. Toisaalta on muistettava että kaiken arkipäiväisen raatamisen jälkeen ei realistinen kulttuurikuvaus ole välttämättä sitä mitä haluamme nähdä kun aivojen tulle levätä ennen nukkumaan menoa. Jos kaikki elokuvat olisivat realistisia ja kuivan asiallisia, niin kylläpä maailma olisi kurja paikka kaiken kaikkiaan. Ghost Rider ei edes itse ota itseään tosissaan, vaan tekee hahmosta etäisen ja hieman naurettavan ilman että se haittaa. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Mark Steven Johnson, joka suoritti sukelluksen Daredevil-elokuvan myötä, on tällä kertaa tajunnut, ettei kannata pitää tarinaa aisoissa. Pannaan vaan menemään actionia että talot kaatuvat ja sitten vasta lyödään seuraava vaihde silmään. Mutta Ghost Rider on kuin vuoristorata. Välillä vaunut pysähtyvät ja ylämäki tuntuu rasittavalta. Sitten taas mennään että kipinöitä iskee ja koko elokuva loppuu kysymysmerkkiin. Lisää seuraa.  
 
 
Tempo on elokuvan suurin kompastuskivi ja ohjaaja ei hallitse tahdittamista lainkaan. Pureskelemme tehostenamuja ongelmitta, mutta kun vauhti taantuu ja romantiikka kukkii, niin elokuva tuntuu pitkäveteiseltä. On kuin saliin sytytettäisiin valot, sen verran "hitaat" kohtaukset ärsyttävät. Tarina itsessään ei ole niin hyvä, että sitä pitäisi väkisin pidentää. Mutta kun vauhtiin päästään, niin paremmasta ei olisi väliksi. Johnson osaa kyllä kun haluaa, mutta Nicolas Cage on ongelma alusta saakka.  
 
 
Cage on, kiitos siitä, tajunnut ettei hänen roolinsa kestä vitsailua ja one-linersheittoa. Mies itse on elämänsä kunnossa ja ylinäyttelee niin että lihakset rutisevat. Mutta kun toimintakohtaukset ovat ohi, niin Cage on typerän näköinen, älyltään ja karismaltaan kuin pussillinen savua. Cage on väärä valinta Johnnyn rooliin. Cage tehostedemonina on täydellinen.  
Eva Mendes Roxannena on kuva täytettä ja hänen asianaan on esittää tuhat vitivalkoista hammasta sekä povea jonka paikoillaan pysymistä ohjaa vain yksi paidan nappi ja siihenhän me tuijotamme lakkaamatta. Mutta nappi kestää, suhde ei. Kemia Cagen ja Mendesin välillä on lämmin kuin Utön majakan katto helmikuussa ja umpijäässä. Eipä haittaa kun asiaan kuuluu dialogi joka on ihan hillitön. Lähes kaikki mitä Cage sanoo, on naurettavaa ja kun hän mörisee vuorosanansa yrmeällä äänellä, ei voi olla nauramatta.  
I'm the only one who can walk on both worlds. I'm Ghost Rider 
A thousand souls to burn. Look into my eyes, your souls are stained by the blood of the innocent. Feel their pain. 
Naurattaa niin, että vieläkin vapisen. Joo, ja dialogi tosiaan on niin typerää kuin miltä se vaikuttaa. Cage ei ole koskaan ollut naurettavampi.  
 
 
Eipä hätää! Mennään elokuvan parhaimmalle puolelle ja sieltähän löytyykin ääni ja kuva. Kuva on huippulaatuista ja jos ei muutamassa kohtauksessa esiintyisi haloja ja hieman pehmeyttä panoraamoissa, niin se olisi referenssitasoista. Mutta muuten kuva on todella kivaa katsottavaa. Dynamiikka on upeaa eivätkä värit sotkeudu toisiinsa. Ääni on referenssitasoista ja hyvinkin kovaa potkivaa laatua. Joka uskaltaa vääntää volyymia vahvistimestaan, saa varmasti kunnon vapinat taloonsa. Basso menee syvälle ja tarkkaan, surroundi metelöi aiheellisesti ja dialogi istuu kuin hanska. Hymy vaan levenee. Extroja piisaa kiinnostuneille ja salaisuuksia paljastetaan hyvinkin vapaasti. Musiikki on tyypillistä sankari-, goottilaissävellystä. Ihan adekvaattia.  
 
Siinäpä se, B-luokan elokuva jossa A-luokan näyttelijät (no, ei kylläkään minun listani mukaan) ja referenssiluokan tietokonetaiteilijat takapiruina. Cage on ihmisenä tylsä ja kuin kuollut kala, mutta hänen muutoksensa on eriskummallisen kivaa katsottavaa. Siitä lähteekin sitten liikkeelle toimintaelokuva joka pistää vipinää varpaisiin. Savun hälvetessä huomaamme, että Ghost Rider on elokuva jota oikeutetusti saa haukkua, pitäisi haukkua, mutta joka myös typerässä viattomuudessaan on niin naurettava ja hyvin toteutettu, että se on näkemisen arvoinen. Kummallista! 
 
© Janne Ahlgren, filmjanne(at)hotmail.com