Jostain kumman syystä en pahemmin pidä Nicolas Cage:sta. Hän en ole kehno näyttelijä, mutta hänessä ilmenee ominaisuus joka raivostuttaa joka kerta kuin näen hänet ruudussa tai kankaalla. Cage on nimittäin yksi niistä näyttelijöistä jotka koko ajan tietävät tarkalleen missä kamera on ja mitä se tekee. Hän tekee taiteestaan liian näkyvää. Cage on näyttelijä joka näyttelee näyttelijää joka esittää roolihahmoa. Elokuvan tuottajana hän varmistaa että kaikki hänen ympärillään nostavat hänen omaa näyttävyyttään ja että ohjaaja on hänelle hyväntahtoista sorttia.  
 
 
Lee Tamahori yllätti elokuvamaailman brutaalilla perhedraamalla joka kuvasi maoriväestön arkipäivää Uudessa Zeelandissa elokuvassa Once We Were Warriors, ehkäpä 90-luvun paras draamaelokuva. Tai ainakin parhaimmistoa. Sen jälkeen alkoikin alamäki jonka pohjakolahdus oli naurettavaakin naurettavampi xXx 2. Sitä ennen James Bond-elokuva, Die Another Day, jossa Tamahorin osuutta muistellaan surkeiden tehosteiden käytöstä. Pettymystä Tamahori yritti piilotella pukeutumalla naiseksi ja yrittämällä myydä seksiä Los Angelesilaiselle poliisille. Eipä hätiä, ei tässä toisten ominaisuuksia tuomita, mutta työtehtäviä ei satele miehen niskaan. Herra Cage ilmeisesti tajusi, että Tamahori oli juuri nyt halpaa työvoimaa ja heilutti kiihkeästi Philip K. Dick-käsikirjoitusta ohjaajan naaman edessä. Philip K. Dickin nimi saa niskakarvat nousemaan asentoon, sillä kyllähän miehen mielikuvituksesta on lähtöisin mm. Blade Runner, Total Recall, Minority Report, Screamers, Paycheck ja A Scanner Darkly, jokainen enemmän tai vähemmän onnistunut genressään. Dick on legenda, mutta kaikki Dickin kirjoitukset eivät ole hyviä, ihan kuin jotkut F.F. Coppolan ohjaamat elokuvat saattavat olla alle mestaritasoisia. Francis Ford on Cagen setä ja tätä elokuvaa kun katselee, niin huomaa ettei lahjakkuus ole välttämättä perinnöllistä. Tästä seuraa että Cage-elokuvan tuottaja on egotrippinen Cage, idea on Dick-fantasia ja ohjaaja mies naisten kuteissa. Joo, kaikkea sitä!  
 
 
Cage esittää Las Vegas-maagikkoa Frank Cadillacia, myös nimeltään Cris Johnson. Cris pystyy näkemään kaksi minuuttia tulevaisuuteen ja tämä kiinnostaa FBI:ta joka tietää että maahan on salakuljetettu atomipommi ja uskoo että Cris pystyy löytämään sen. Samalla Cris näkee unelmiensa naisensa, Elisabeth Cooper:in avulla kauemmas tulevaisuuteen ja kohta hänen jäljillään ovat sekä pollarit että terroristit, ryhmä jota johtaa kylmäverinen Mr Smith. Rosvot ovat kummallinen sekoitus saksalaisia, ranskalaisia ja muita eurooppalaisia. Cage näyttää puistokemistiltä ja rakkauden kohde, Jessica Biel, ei onnistu sytyttämään romanssin kipinää vaikka Zippolla yrittäisi. Cadillacin paranormaalit kyvyt ovat aluksi huvittavia, mutta mitä pidemmälle elokuva hiipii, sen älyttömämmäksi kyvyt osoittautuvat. Lopuksi katselemme lähes surrealistista soppaa johon Tamahori, jälleen kerran, onnistuu asentamaan surkeita tehosteita. Oikeastaan tämä ei haittaa, sillä tarina ei ole mitenkään uskottava. Itse asiassa en muista koska olisin nähnyt niin aimo annoksia kliseitä ja loogisia reikiä, joiden suuruus on kuin alempi Manhattan ja New Jersey yhteensä. Itse pääasia, Cage, on kuvassa kuin pölökyllä päähän lyöty ja täynnä itseään. Voivoivoi.  
 
 
Käsikirjoitus on tarina itsessään ja kolme ukkoa tarvittiin työhön, joka kulminoituu hörötettävään dialogiin sekä huikeaan loppuun, jonka antikliimaksi on mainitsemisen arvoinen. Ihme ja kumma miten käsikirjoittaja onnistuvat tekemään elokuvaan vuoropuhelua, jonka kaikki kriitikot ja lähes jokainen kuluttaja, on murskannut viimeisten 50 vuoden aikana mielipiteissään. Mutta nyt syttyy oivalluksen valo. Kyseessähän onkin komedia ja yhtäkkiä kaikella älyttömyydellä on paikkansa. Nyt hyväksymme kehnon CGI:n, sillä niiden tarkoituksena on näyttää surkeilta ja Cage esittää roolinsa mestarillisesti, kuten Basil Fawlty itse, kylmän rauhallisesti ja horjumattoman itsekkäästi. Julianne Moore, jälleen kerran FBI-agentin osassa, on varmasti tylsistynyt, mutta niin ei vastanäyttelijä ole tällä kertaa Anthony Hopkins, joka muuten on eräs toinen näyttelijä joka välillä valitsee elokuvansa huonosti.  
Nyt hieman vakavuutta aiheeseen. Puhutaan leikkauksesta. Se ei ole hyvä. Kuvauspaikalla on ollut kaaosta tai huonosti porukkaa, sillä scriptan hommia kukaan ei ole tehnyt ja tuotannon johtaja ei ole paikalla varmaa edes käväissytkään. Katsotaanpa tytön kaulaa joka juuri on katkaistu puukolla. Näkyy, ei näy, näkyy. Ja kun turhuuksista puhutaan, niin naftalista on kaivettu esille vanha Peter Falk jonka roolilla ei ole minkäänlaista merkitystä. Toivottavasti äijä sai sentään palkkakuoren vaivoistaan. Ei, hyvät ystävät, Next on sellainen elokuva että se potkii itseään turpaan eikä huomaa että potkut sattuvat pahasti.  
 
 
Dvd on eräs pelastava tekijä. Sen kuva- ja ääniominaisuudet ovat todella hyviä. Kuvassa ei esiinny kompressio-ongelmia, haloja, moiretta tai roskia. Värit ovat tarkkoja ja eikä kuvassa esiinny värivalumista edes pimeissä kohtauksissa. Äänessä mahtia ja bassossa jylinää sen verran että tapetit heiluvat. Surroundiakin löytyy ihan tarpeeksi. Musiikki voisi olla jostain Bruckheimer-leffasta, mutta hieman vähemmän mahtipontista.  
 
 
En vihannut tätä elokuvaa, jos joku nyt luuli sellaista. Itse asiassa elokuva on erinomainen esimerkki siitä mitä tapahtuu kun lahjakkaat ihmiset eivät hyödynnä lahjakkuuttaan. Se näyttää miten elokuva tuhotaan yhden miehen egotripillä ja kun sama mies vielä tuottaa leffan, niin monellakaan ei ole asiaan nokan koputtamista. Filmi on vauhdiltaan ohjekirjan mukainen ja pois lukien naurettavat actionkohtaukset ja surkeat erikoistehosteet, Next tarjoaa varmasti aiheellista hupia kriittisille kaveruksille ennen kuin pubikierros alkaa. Tämä on elokuva jonka kaltaisia mahtuu 15 tusinaan. Cage on edelleen mielestäni B-luokan näyttelijä, C-luokan elokuvassa A-luokan palkalla.  
 
© Janne Ahlgren