Olen aina pitänyt Guy Ritchiestä ja laskujeni mukaan on hän ainoastaan kerran saanut aikaan täysin epäonnistuneen tuotoksen. Se oli pelottavan huono Swept Away sen aikaisen rouvan, Madonnan, esittäessä pääosaa. Varsinainen vahinko ja - sivuaskel. Sen jälkeen ja sitä ennen on Ritchie meidän iloksemme saanut aikaiseksi ryminää täynnä olevaa toimintakomediaa ja siitä olemme iloisia. Ritchie ei tosin ole mukavasta panostuksesta huolimatta saavuttanut huippua. Sherlock Holmesin avulla kiipeää hän tikapuita ylöspäin, mikä tietää hyvää miehen tulevalle uralle. 
 
Tosin tämä urajuttu on häilyvä asia. Robert Downey Jr, armoitettu lahjakkuus, liki tuhosi uransa huumeilla, mutta vietettyään jonkin aikaa kaltereiden takana ja kuntoutuksessa, on hän osoittanut olevansa modernin ajan loistava tähti. Hän on viime vuosina puhdistanut pöydän loistavilla suorituksilla, kuten afroamerikkalaisena wannabina Kirk Lazaruksena Tropic Thunderissa ja rajuna, rikkaana, nerona oikeuden puolustajana Tony Starkin Iron Manissa. Kun mennään ajassa taaksepäin, on Downey Jr vakuuttanut esittämällä Chaplinia, roolissa, joka melkein toi hänelle Oscarin ja Harry Lockhartia, miestä, joka sekaantuu asioihin, jotka voi ratkaista ainoastaan hyvällä huumorilla ja väkivallalla elokuvassa Kiss Kiss Bang Bang. Elokuvassa on enemmän sitä ensimmäistä, mutta ei kovinkaan vähän sitä toista. Nyt Downey Jr. ottaa harteilleen Sherlock Holmesin manttelin, eikä tulos ole sellainen kuin luulisi. Tai pikemminkin juuri sellainen kuin pitääkin. 
 
Holmesilla ei osittain ole manttelia lainkaan ja osittain on hän niin kaukana Basil Rathbonesta kuin vain olla voi. Guy Ritchien versio Holmesista on ehkä kuitenkin lähimpänä alkuperäistä tekstiä. Holmes oli excentrinen, organisoidun epäorganisoitu, narsistinen, ylimielinen, kokaiinin- ja morfiinin väärinkäyttäjä? henkilö, joka kaikilla mahdollisilla tavoilla on sopimaton kalustettuihin huoneisiin. Ilman kumppaniaan ja kronikoitsijaansa Dr. John Watsonia, näivettyisi etsivä todennäköisesti hulluuteen ja tupakansavuun. Holmes kuitenkin elää ja hänellä on kyky tehdä päätelmiä. Hän näkee pienimmätkin yksityiskohdat ja solmii yhteen tapahtumat tarkan yksityiskohtaisesti.  
 
Holmes on aasialaisten taistelulajien harjoittaja, hän nyrkkeilee paljain käsin rahaotteluissa, käyttää miekkaa erinomaisesti ja on yliveto ampuja. Ei ole siis ollenkaan omituista, että tästä Lontoon Baker Streetillä asuvasta henkilöstä on tehty älyttömän monta elokuvaa. Richien versio saattaa tosin olla niistä kaikkein kyynisin. Eletään vuotta 1891 ja kaikki saa räjähtävän alun rituaalimurhalla, jota Lordi Blackburn (Mark Strong) on tekemässä ja jonka Holmes ja Watson epäkohteliaasti keskeyttävät. Watson ei ole mikään sivustakatsoja, vaan kunniamerkkejä kerännyt sotasankari, joka osaa pitää huolta itsestään myös kiperissä tilanteissa. Kun hän ei ole ulkona riehumassa Holmesin kanssa, toimii hän lääkärinä. Blackburn ei juuri ilahdu saamastaan kuolemantuomiosta, johon hänet tuomittiin mustan magian harjoittamisesta. Mies hirtetään, mutta tarina jatkuu niin, että hirtetty marssii ulos haudastaan uusia kamaluuksia kohti.  
 
Holmes ottaa tapauksen ratkaistavakseen, mutta asiat mutkistuvat, min hänen ainoa naispuolinen ihastuksensa Irene Adler (Rachel McAdams), ilmestyy kuvioihin ja näyttää siltä, että hänellä on sormet syvällä tässä hunajapurkissa. Holmes ja Watson saavat huomata taistelevansa aikaa vastaan. Blackburnin aikeet ovat kammottavia ja mystinen henkilö, joka hyödyntää Ireneä, säilyy salaisuutena loppuun saakka. Vaikka jotkut miestä saattavat arvata kuka on kyseessä. Jatkoa seuraa! 
 
Olemme toki aikaisemminkin nähneet vauhdikkaita Sherlock Holmes-elokuvia, mutta ei mitään, mikä yltää edes lähelle Guy Ritchien versiota. Robert Downey Jr. on kuin osaansa tehty, vaikka hän tuskin ansaitsee Oscaria tällä suorituksellaan, olen pomminvarma, että 15 vuoden sisällä hänen kaapistaan löytyy kultainen ukko. Jos ei, niin vaihdan sukupuolta ja kutsun itseäni Temperanceksi. Downey Jr:n Holmes on kuin yhdistelmä nuoremmasta Indiana Jonesista ja Dr. Gregory Housesta. Hän on loukkaava, mutta heittäytyy kiihkolla tilanteisiin, joiden tulos saattaa olla mikä vaan. Hänessä on osittain matineasankaria, mutta myös modernia toimintahahmoa. Kaikki pysyy pystyssä tai kaatuu Ritchien sujuvalla ohjauksella, taitavalla leikkauksella, onnistuneella CGI:llä ja Downey Jr:n ja Lawn yhteispelillä. Voidaan ilman muuta todeta, että etsivä genre on saanut valtavan adrenaliiniruiskeen. Holmesista on tullut uusi raskasmielinen hahmo Bruce Waynen ja Clark Kentin joukkoon.  
 
Käsikirjoitus ei ole loistava, mutta riittävän kiinnostava pitämään kertomuksen rullaavana. Rauhallisia kohtauksia on vähän. Toimintakohtauksia rikkoo välillä huulenheitto, joka kuuluu korkeamman koulutuksen tasolle. Mikään ei ole mekaanista ja dialogi on luonnollista. Kemia Holmesin ja Watsonin välillä on tuntuvaa. Watsonin puolelta, on kyseessä viha-rakkaus-suhde eksentriseen etsivään. Holmes taas, hmmm, hän tuskin pystyy edes kuvittelemaan, ettei Watson pitäisi hänestä. Kaikkia muita Holmes kohtelee kuin paskaa ja tekee välillä sen niin taitavasti, että joutuu miettimään puoli tuntia, ennen kuin huomaa, että on tullut raskaasti halvennetuksi. Sherlock Holmes on elokuva, joka höyryää energiaa, ei hienostuneisuutta. Ritchiellä on ollut käytettävissä suhteellisen paljon rahaa, jolla leikkiä ja vaikka arvostankin elokuvia Lock, Stock and Two Smoking Barrels ja Snatch hieman korkeammalle kuin alkuperäisen taideteoksen, niin tarjoaa Sherlock Holmes fantastisen viihdetuokion, jonka voi toistaa tasaisin väliajoin. Traditionalisti, joka etsii "hienompaa" Holmes-elokuvaa, pitäytyköön Jeremy Brettissä tai jo mainitussa Rathbonessa, sillä Downey Jr:n idiootti villi, jolla on hulluuskippura päässä, säikäyttää vahvemmankin elokuvadiggarin.  
 
Sherlock Holmes 2009 ei sovi kaikille Holmes-puristeille, mutta Blu-ray-levyä voi suositella kaikille, joilla on sopiva laite kotiteatterissaan. Kuvakieli on modernia lisättynä pienellä määrällä kohinaa, mutta kuva niin kankaalla kuin kuvaruudullakin on enemmän tai vähemmän täydellinen. En keksi mitään pahaa sanottavaa kuvasta, sillä se on terävä ja kontrastit erinomaisia. Musta on mustaa ja valoisat kohtaukset ovat ilman kompressio-ongelmia. Ei ehkä ihan suositusmateriaalia, mutta lähellä sitä. Hyvin lähellä.  
 
Ääni sitä vastoin on suositusluokkaa ja siinä on basso, joka liikuttaa huonekaluja. Dialogi on veitsenterävää ja surround saa niskahiukset seisomaan pystyssä. Lisämateriaalia on useita tunteja ja niin pitää ollakin. Se sisältää luonnollisesti tavanomaiset selkään taputukset, mutta se täytyy sietää. Kaikkia elokuvan näkökantoja valaistaan riittävästi. Ja katsokaa Maximum Movie Modea. Täältä löytyy yksityiskohtia, joiden pitäisi tyydyttää jopa kaikkein vannoutuneimpia elokuvanihailijoita, jotka haluavat tietää kaiken! Hans Zimmerin musiikki istuu kuin hanska käteen ja mitään muuta en edes odottanut. 
 
Onko Guy Ritchien Sherlock Holmes virheetön? Ei, sillä mikään elokuva ei ole ja jos nyt välttämättä täytyy löytää jotain virheitä, niin se voisi ehkä olla elokuvan pinnallisuus. Tässä on kone, joka on tehnyt kaiken mahdollisimman yksinkertaisesti. Se ei rasita aivoja ja höyryää päälle kuin mikä tahansa parempi toimintaelokuva. Se on tyypillinen Guy Ritchie ja mikäli hänen tyylistään ei pidä, niin ei pidä myöskään elokuvasta. Ritchie käyttää slow motionia, äärimmäisiä lähikuvia ja oikoteitä, mutta minun silmissäni on Robert Downey Jr ja Jude Law toimintapari, joissa on ytyä, joten kun jatkoa tulee, niin olen ensimmäisenä rykimässä elokuvateatterin ovia. Suosittelen varauksetta! Tässä on kesän ehdottomin viihdepaketti luvassa.  
 
©Janne Ahlgren