Minä en pahemmin telkkaria katsele ja kun katselen, niin vältän kuin ruttoa kaiken karvaisia saippuaoopperoita, realitysarjoja, idoli- ja nöyryytysidiotiaa. Suurin osa poliisisarjoista junnaa paikoillaan ja hämmästyttää, että jopa iltalehtien mainokset nostavat Tv-tarjonnan ihmeellisyydet oikeitten uutisten eteen. Kyllä mielestäni Burman tapahtumat sentään ovat tärkeämpiä kuin jonkun taulapään BB-talon viimeiset kuulumiset. No, se Tv-morkkaamisesta. Kun asian näkökulma siirtyy Battlestar Galacticaan ovat ihan toiset sävelet torvessa. TV:ssä en sarjaa seuraa, mutta kun dvd loksahti postilokeroon, niin alkoikin sitten sci-fi maraton, ja sillä selvä.  
 
 
Sarjan kausien aikaisempia tapahtumia en viitsi toistaa, sitä seuraavat ovat kyllä ajan tasalla ja alustahan tämä on nähtävä. Aloitamme ihmiskunnan uudella kotiplaneetalla, New Capricalla, jonne Cylonit ovat myös löytäneet ja ottaneet kolonisaation haltuunsa. Marionettihallitus, jota johtaa Presidentti Baltar on voimaton ja robottiväestö kohtelee ihmistä kuin ruttoista koiraa. Kidutus ja yölliset katoamiset ovat arkipäivää. Samalla vastarintaliike tekee pahuuksiaan ja aiheuttaa hämmennystä Cylonien rivistöissä, joissa alkaa myös kuulua epäileviä lausuntoja sen hetkisestä olotilasta. Cylonit, muutamat ainakin, ovat alkaneet ihmetellä Jumalien vaikutusta tapahtuneeseen ja itseensä. Onko ihmiskunnan tuhoaminen sittenkään niin viisasta?  
 
 
Avaruudessa, aivan toisaalla, leijailevat Galactica ja Pegasus, jotka pakenivat New Caprican kiertoradalta kun Cylonien ylivoimainen laivasto saapui paikalle. Henkilöstöä on vain kourallinen, mutta pelastushyökkäystä suunnitellaan aamusta iltaan. Apollo on tosin laiskistunut ja Adama ei katsele sellaista meininkiä lainkaan ystävällisin silmin. Apollon näkemys siitä, ettei New Caprican koloniaa enää ole olemassakaan, saa painua häpeään sillä yhtäkkiä vastarintaliike onnistuu ottamaan yhteyttä Galactican vakoilualukseen, joka tasaisin välein piileskelee planeetan lähistöllä. Cylonien joukossa on petturi ja samoin ihmisten. Aika on vähissä ja Adaman on tehtävä varsin mullistavia päätöksiä. Kaiken keskellä kolonian leirissä on lapsi jonka olemassaoloa ei kukaan vahvista, presidentti jolla ei ole palleja seistä vihollista vastaan ja vastarintajohtaja jonka menetelmät ovat ristiriidassa moraalin ja etiikan suhteen. Äkkiä taivas aukenee ja koko Galactica tunkeutuu pilvipeitteen läpi palavana soihtuna. Videotykki räiskii sanoin kuvaamatonta actionia kankaalle ja kaiuttimet lyövä voltteja? Leuka putoaa! 
 
 
Tämä on saippuaoopperaa/draamaa/trilleriä/sci-fiä ja toimintaa jota ei voi olla katsomatta. Minä en pahemmin koskaan asettele elokuvia tai sarjoja hyvyysjärjestykseen tai julista jotakuta "parhaaksi", mutta Battlestar Galactica on genrensä paras sarja, ja sillä aamen! Galactica tekee omasta maailmastaan makrokosmoksen jonka allegorinen todellisuus on kuin suoraan Lähi-idästä poimittua, nähtynä yhdestä kuvakulmasta. Toisesta kulmasta katsottuna allegoria saattaa olla erilainen. Tänään ei ihmisen suurin uhka ole keinotekoinen äly, mutta oli miten oli, niin ihmiskunta on menossa päin mäntyä ja jos ei yhdessä tapella menehtymistä vastaan, niin pari kolme sukupolvea, ja se onkin sitten flöttis tröpö! Homo Sapiens tuhoaa itsensä ennemmin tai myöhemmin. Adama ja hänen liittolaisensa eivät antaudu, mutta politiikka on se joka pitää avaruuslaivat kurssillaan ja päättää miten hallitaan yli neljääkymmentätuhatta sielua.  
 
 
Kolmas kausi Battlestar Galacticaa alkaa synkästi. Maailma on kamala paikka ja surkeus kuin peitto ihmiskunnan yllä. Ilman toimenpiteitä ihmiset kuolevat sukupuuttoon. Vain Baltar voi selvitä, mutta hänen osansa onkin hieman mystinen ja Cylonit eivät mielellään tapa häntä. Muita tapetaan summittain. Supersankari Starbuck on varjo entisestään. Hän on vanki ja pakotettu vaimo. Hän kamppailee, mutta kaikki ilo on elämästä pois. Boomer on Galactican vankilassa, mutta sielultaan rauhassa. Adama on uskoutunut hänelle ja hänen oma uskollisuutensa testataan tosi paikan tullen. Chief on väsymätön vastarintaliikkeen toimitusjohtaja ja yrittää sen ohessa elää normaalia elämää vaimonsa Callyn kanssa. Saul Tigh pakotetaan tekemään elämänsä vaikeimman päätöksen. Hän on monikuukautisen kidutuksen jälkeen erilainen mies, kiukkuinen ja kostonhaluinen. Hänen mielestään itsemurhapommittajat ovat hyvä vaihtoehto. Entinen presidentti Laura Roslin ymmärtää Tighia, mutta vastustaa syyttömien uhrausta. Kaikki muuttuu hetkessä ja kohta ihmiskunta, tai mitä siitä on jäljellä suuntaa taas kohti tähtiä ja hakemaan Maapalloa.  
 
 
Sarja on pahuksen hyvin tehty jos katsotaan pelkkää tekniikkaa. Minun runsaassa sci-fi hyllykössä ei palon parempia teknisiä näytöksiä ole. Galactican CGI on huippulaatuista. Ja kun sen lisäksi näyttelijät ovat ylimmältä orrelta kerättyjä, niin kokonaisuus maistuu makealle. Edward James Olmos ei ole suuri ja näyttävä mies, mutta hänestä uhkuu sellaista voimaa että oksat pois ranskanpullasta. Roolitulkinta on helposti verrattavissa hänen parhaimpiin elokuvarooleihinsa ja kukapa ei muista pientä, mutta häikäisevää roolia limaisen pollarina Blade Runnerissa? Michael Hogan eversti Tighina on löytö ja mies kasvaa sarjan edetessä varsin vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Mary McDonnell takaa sarjaan tuttua, turvallista stabiliteettia ja ilman hänen roolihahmoaan sarja saattaisi pahasti luisua toivottomuuden puolelle. Hän on sarjan tasapaino. Katee Sackhoff ei ole "elokuvista tuttu", mutta myönnettävä on, ettei kenelläkään ole aihetta olla palkkaamatta tätä neitosta mihin rooliin hyvänsä, sen verran ammattitaitoista näyttelyä tämä Tv-persoona esittää. Cylonitrio Tricia Helfer, Lucy Lawless ja Dean Stockwell tarjoavat sitä pientä huumoria jota myös kurja teema tarvitsee. He ovat koneita ja periaatteessa kuolemattomia voidessaan latautua muistikeskukseen ja tulla takaisin uudessa kropassa samoilla muistoilla jos henki lähtee arvaamattomasti liitoon. Huumori on tosin mustanlaista eikä koskaan yllytä hekottamiseen.  
 
 
Tekniikasta vielä muutama sananen. Syystäkin sarja noukki 2007 Emmyn parhaista visuaalisista efekteistä. Jos nämä tehosteet laitettaisiin johonkin kalliiseen elokuvaan, niin ei tarvitsisi hävetä lainkaan. Päinvastoin. Oscareita heitettäisiin kilokaupalla tehostemiehille ja naisille. Jokainen yksityiskohta henkii autenttisuutta ja jos nyt avaruusmatkailua realistisesti kuvataan, niin ehkäpä tämän sarjan kuvaukset ovat lähinnä totuutta. Me emme puhu kiiltävistä, aerodynaamisista raketeista emmekä planeetan kokoisista jättiläiskonstruktioista, vaan ihmisen rakentamista aluksista. Muutama hyvin hoidettu, muutama ei. Avaruus on rankka paikka ja viholliset eivät aina auta aluksien kunnossapitoa. Välillä ihmettelee miten moinen yksityiskohtaisuus on edes mahdollista. No, sarja on runsaalla rahalla tehty, huolella ja kun hypitään maasta taivaisiin, niin rahaa tahtoo myös fantasiamaailmassa kulua. Sesonki alkaa ja loppuu jalat tukevasti maassa ja tie Tellusta kohti on ehkä löydetty. Jännitys kasvaa joka jaksolta ja kun kaikki on katsottu, niin ei tahdo unta saada silmiinsä, sen verran sarja imeytyy tajuntaan. Jos tällaisesta siis tykkää ensinkään.  
 
Myös kausiboxi on huippulaatua. Ääni ja kuva, no, en oikeastaan edes tiedä miten näitä parantelisi, jos aihetta olisi. Minä katselen sarjaa tykillä kankaalle ja kuva on rakeinen, kohinainen ja ravisteleva. Ihan niin kuin pitääkin. Mainio dynamiikka ja huipputerävä ilman laahaamisjälkiä ja muuta kurjaa joita voi löytää tietyistä muista Tv-sarjoista. Äänipuolella puhutaan raskaasta soundista, aiheellisista suuntauksista ja massiivisesta bassosta kun sellaista tarvitaan. TV-sarjojen referenssitasoa ja muutenkin parhaimmasta päästä. Musiikkikin on täysosuma, intialais-arabimaista inspiraatiota.  
 
Lähes vapisevin jaloin kömmin sohvanpohjalta jälleen todellisuuteen. Haluan jatkoa, mutta vasta jonkin ajan kuluttua, sillä oli sarja miten hyvä tahansa, niin kyllä ihmisen täytyy pystyä rauhoittumaan välillä. Taisteluplaneetta kun repii mehut katsojasta. Ja jos katsoja on kuin minä, niin Galactica on ilman muuta paras amerikkalainen sci-fi sarja... tähän mennessä.  
 
© Janne Ahlgren, filmjanne(at)hotmail.com